18. huhtikuuta 2018

Kolme pitkää kuukautta jälkeen raskaan päivän



"Yksinään me täällä ryömitään,
ei jäätävä tuuli laula meille,
se laulaa lähteneille.
Ympyrää kuin hyrrät pyöritään, ja siinä kun mietin,
mitä mä teen, niin sä tartuit mua käteen.
Hei, ethän pois mee, en mä osaa elämää, ilman sua.
Jäädään paikalleen, niin ei päivä päätykään, ja hartioilta sun, mä kaiken nään. "


Sydäntä särkevintä on katsoa vanhoja yhteisiä kuvia, joissa molemmat näyttää oikeasti onnellisilta ja nauttivan elämästä, sekä juuri siitä tilanteesta. Ilman itkua ei kuvia selata. Mieleen tulvii epämääräisiä kysymyksiä, yritettiinkö kaikkemme ? Olihan se päätös oikea ? Teinkö jotain aikanaan väärin joka aiheutti tämän kaiken epäonnen sarjakuvan?

Sanotaan että aika parantaa haavat, silti loputtomalta iäisyydeltä tuntuva ikävä ja itseään syyttely kalvaa mieltä. Tammikuun 19. päivä, ei varmaan ikinä unohdu mielestäni. Olen puhunut asiasta parhaan ystäväni sekä mieheni kanssa, jotta kävisin asiaa lävitse, jotta oma mieleni antaisi edes hetkellisen rauhan ja että voisin antaa itselleni anteeksi. Mikään ei vain koskaan ole tuntunut niin suurelta päätökseltä, kuin se että päätät jonkun toisen elämästä. Edes oman elämän päätökset eivät ole koskaan tuntuneet niin pahalta.
Yöpöytäni laatikosta löytyy vieläkin tuppo Texin jouhia, josko joskus saisin aikaiseksi viedä ne eteenpäin. Ajatuksena oli teettää jouhikoru, mutta vielä en ole saanut päätettyä mistä kyseisen korun tilaan. 

En halua että lukiijat ymmärtävät väärin, sillä Repakin on mulle äärettömän tärkeä, mutta se side joka Texin kanssa luotiin, oli jotain aivan omalaatuista. Ei sitä voi sanoiksi pukea, tai verrata muihin. Siksi ehkä ajattelen asian olevan niin vaikea itselleni.  Ei vaan tule koskaan samanlaista hevosta vastaan kuin mitä Tex oli. Kukaan ei pysty viemään saatika paikkaamaan Texin jättämiä jälkiä, eikä niitä tarvitsekkaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti